Miina – aikansa radikaali vai sillanrakentaja

Miina Sillanpäätä on luonnehdittu aktivistiksi, radikaaliksikin, kuten Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan kirjassa Aktivistit. Toisaalta häntä on kuvattu sillanrakentajana, kuten Irma Sulkunen kirjassa Yksi kamari – kaksi sukupuolta.

Piikakenraali

Jos radikaalilla tarkoitetaan henkilöä, joka tavoittelee läpikotaista muutosta tai uudistusta, voidaan Miina Sillanpäätä varsinkin uransa alkuvaiheessa pitää radikaalina. Toimiessaan piikana ja palvelijattarena hän näki palvelijoiden aseman. Työolot, palkkaus, piikojen nöyryyttävä ja alistettu asema olivat ajankohdan sosiaalisia ongelmia, joihin Miina vaati muutosta ja kyseenalaisti Palvelijataryhdistyksessä. Alkuaika Palvelijataryhdistyksessä oli tuulista. Olihan ennenkuulumatonta, että piiat nousivat isäntäväkeään vastaan ja vaativat parempia oloja, palkkaa ja kohtuullisempaa työaikaa. Se oli suoranainen loukkaus säätyläisperheiden elämäntapaa kohtaan.

Miina itse joutui kovan kritiikin, ivan ja herjausten kohteeksi. Ken on Suomen piioista kiukkuisin, se on Miina Sillanpää, irvaili pilalehti Tuulispää. Hänestä tehtiin pilkkalauluja, pilapiirroksia ja hän oli runsaan lehtikirjoittelun kohteena. Näihin aikoihin hän sai myös kuuluisan lempinimensä ´piikakenraali´. Eräs tarina kertoo rouvista, jotka tulivat Palvelijataryhdistykseen aikomuksena erottaa Miina puheenjohtajan tehtävistä. Miina vain totesi rauhallisesti, että eivät rouvat häntä voi erottaa, vaan vain palvelijattaret, jos katsovat aiheelliseksi.

Paitsi palvelijataryhdistyksessä Miina Sillanpää toimi myös työläisnaisten liitossa vuodesta 1904 lähtien ja sosialidemokraattisessa puolueessa vähän myöhemmin. Naisten äänioikeuskysymyksessä työläisnaisten liitto toimi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta. Kaikki naisjärjestötkään eivät olleet asiasta samaa mieltä, vaan porvarillisten naisjärjestöjen lähtökohtana oli nelisäätyjärjestelmä ja tulorajat, jolloin työväestö, niin naiset kuin miehetkään eivät olisi saaneet äänioikeutta. Vaarana oli myös, että naiset olisivat saaneet äänioikeuden, mutta eivät vaalikelpoisuutta eli eivät olisi voineet asettua ehdolle. Tähän naiset eivät tyytyneet. Vuonna 1904 järjestettiin Ylioppilastalolla kokous, jossa työläisnaiset olivat enemmistönä ja Miina Sillanpään alustuksen pohjalta laadittiin ponnet, yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta.

Suurlakon aikana Miina Sillanpää johti päivittäin palvelijoiden kokouksia ja puhui kuulijoille seisten pihan laidalla olevan rikkalaatikon kannella. Eduskuntauudistuksen jälkeen hän asettui eduskuntaehdokkaaksi ja kävi ympäri maata puhujamatkoilla ’agiteeraamassa’ työväestöä äänestämään. Työväestön keskuudessa pidettiin harjoitusvaaleja ja järjestettiin muun muassa laajaa naisten lukupiiritoimintaa äänioikeusasiassa.

Sillanrakentaja

Miina Sillanpäätä on kuvattu myös sillanrakentajana, varsinkin uransa myöhemmissä vaiheissa. Vakaumuksellisena rauhanihmisenä Miina jättäytyi syrjään kansalaissodan melskeistä, mistä hän sai kovaa kritiikkiäkin. Hän kuitenkin toimi muissa tehtävissä, huolehti punaorpojen asemasta ja oli mukana kansankeittiötoimikunnissa. Kansalaissodan loppuvaiheissa hän auttoi Edvard Gyllingiä pakenemaan maasta. Kansalaissodan jälkeen Miinalla oli Väinö Tannerin ja muiden kansalaissodassa sivuun jättäytyneiden kanssa merkittävä tehtävä sosiaalidemokraattisen puolueen uudelleenjärjestelyissä.

Miinan yhteistyökykyisyys yli puoluerajojen tuli hyvin esiin hänen pudottuaan eduskunnasta 1933. Naisedustajat sekä kokoomuksesta että sosialidemokraateista kyselivät, miten siellä yleensä tullaan toimeen ilman hänen maltillisuuttaan ja sovittelutaitojaan. Palattuaan vuonna 1936 eduskuntaan, hän alkoi entistä vankemmin rakentaa yhteistyötä eri puolueiden naisedustajien kanssa. Sitä kuvaa esimerkiksi se, että hän jätti useita aloitteita eduskunnalle yhdessä muiden puolueiden naisten kanssa, muun muassa aloitteen 1931.

Sinnikäs tahtonainen ja tunnollinen puurtaja

Miina Sillanpään työtä luonnehtivat myös pitkäjänteisyys ja sinnikkyys. Hän myös osasi pitää puolensa tärkeäksi katsomissaan asioissa. Minä kumminkin käytän puheenvuoron, vaati Miina Sillanpää uuden yksikamarisen eduskunnan istunnossa 1907, kun puhemies yritti estää häntä puhumasta. Miina halusi lähetekeskustelussa puolustaa kodin perustamista aviottomille äideille. Puhemies taas olisi halunnut siirtyä käsittelemään ”muita, ehkä tärkeitä asioita”. Episodi osoittaa myös sitä, miten sosiaaliset kysymykset jo varhain kanavoituivat naisten hoidettaviksi miesten hoitaessa ”tärkeitä asioita”.

Miina sinnikkyys ja taloudellinen taitavuus näkyvät monissa asioissa, kuten siinä miten hän palvelijataryhdistyksessä melkein tyhjästä perusti palvelijattarille työnvälityskonttorin, hankki Siuntiosta maata ja kunnosti palvelijattarille Lepopirtin virkistyspaikaksi tai perusti Tarkk´ampujankadulle palvelijatarkodin, josta myöhemmin tuli vanhainkoti. Pitkäjänteistä ajattelua ja työtä vaati myös kotien perustaminen turvattomille lapsille ja aviottomille äideille (ensikodit), joita koskeva esitys tehtiin jo ensimmäisessä eduskunnassa 1907, jouduttiin uusimaan lähes kaikilla valtiopäivillä ja lopuksi toteutui yksityisinä hankkeina vasta 1940-luvulla. Miinan sinnikkyyttä kuvaa myös Väinö Tannerin lohkaisu Miinasta ”maan suurimpana kerjäläisenä”, kun hän taas etsi rahoitusta jollekin hankkeelle.