Miina ja vanhustyö

Johtava ajatus Miinan työssä oli, että jokaisella ihmisellä on oikeus hyvinvointiin, inhimillisiin työoloihin ja ihmisyyden kunnioittamiseen, kuten hän vuonna 1921. Se koski yhtä hyvin lapsia, äitejä kuin vanhuksiakin, Miinan työn painopisteitä.

Miinalla oli muistoja omasta mummostaan, Hedvig Jaakontyttärestä (1798-1871), Heta-muorista, joka oli toiminut lapsenpäästäjänä ja jolla oli myös parantajan taitoja ja joka keräsi siihen monenmoisia yrttejä. Heta-muori kuoli 73-vuotiaana Miinan ollessa 5-vuotias.

Vanhusten asema. Vuosisadan vaihteen molemmin puolin ei järjestettyä vanhusten huoltoa ollut, vaan se oli osa köyhäinhuoltoa. Vanhusten asema oli epätasa-arvoinen ja riippui sosiaalisesta asemasta, terveydentilasta, asuinalueesta ja ammattiryhmästä. Sosiaalisten riskien, kuten sairauden, köyhyyden tai vanhuuden varalta ei ollut turvaa eikä eläkkeitä kuten nykyisin. Nälkään, sairauksiin ja kurjuuteen kuoltiin. Varakkaampi väestö pystyi kyllä järjestämään hoidon omille vanhuksilleen.

Vaikka kunnille oli säädetty vuonna 1865 päävastuu vanhusten ja muiden vaivaisten huollosta, vanhat sekalaiset vanhusten hoitojärjestelmät olivat edelleen käytössä. Paikoin pitäjissä järjestettiin huutokauppoja, joissa hoidettavia myytiin taloihin, jotka pienimmästä summasta ottivat vanhuksen, vaivaisen tai lapsen hoidettavakseen. Osa vanhuksista varsinkin maaseudulla asui syytingillä eli vanhuksille järjestettiin talon puolesta asunto ja ruoka-apua. Osa vanhuksista kävi kerjuulla, osa varsinkin heikkokuntoisista oli ruotujärjestelmässä, jossa useat talot yhdessä pitivät huolta tietyistä vanhoista, vaivaisista tai orpolapsista. Nämä ruotilaiset siirtyivät vuorotellen talosta toiseen ja tekivät voimiensa mukaan talon töitä, mutta olivat kunkin talon hyväntekeväisyyden varassa. Ihmisten huutokauppaaminen kiellettiin 1891 ja ruotujärjestelmä kiellettiin 1916. Kaupungeissa ammattikunnilla oli ollut apukassoja vanhuuden turvaksi, mutta teollisuusväestön kasvaessa niitä alettiin vaatia työväestönkin turvaksi. Kaupungeissa oli köyhäinhoitoa varten työtupia ja köyhäinhoitolaitokset yleistyivät vähitellen, mutta niillä oli huono maine huonojen olojen vuoksi.

Vanhusten huolto. Tultuaan ministeriksi Miina aloitti tarkastusmatkat köyhäinhoitolaitoksiin. Hän totesi, että rakennukset olivat heikkokuntoisia, kylmiä, vetoisia ja epäkodikkaita, henkilökuntaa oli liian vähän eikä siisteydestä huolehdittu riittävästi. Eräs kunnalliskoti oli niin siivottomassa kunnossa, että makuusaleissa vilisti ”kaikkia elukoita oravasta pienempään”. Miina arveli, että hän joka oli köyhistä oloista kotoisin, ”haistoi köyhyyden jo nenällään”. Toisaalta Miina myös nosti esiin ja muille malliksi hyvin hoidettuja laitoksia.

Miina oli aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota köyhäin- ja vanhustenhoidon kurjaan tilaan. Hän kirjoitti jo vuonna 1907 Työläisnainen-lehdessä, miten hän tapasi kerjuulta tulevan raajarikkoisen miehen ja hämmästeli, eikö vaivaistalossa saanut ruokaa, kun kerjuulla piti kulkea. Mies kertoi, että ruokaa sai sen verran, että juuri ja juuri pysyi hengissä. Hän oli kerjäämässä kahvirahaa, koska kahvia ei vaivaisille annettu, se olisi ollut liikaa ylellisyyttä.

Työväenliikkeessä vanhustyö kuului pääosin naisjärjestöjen tehtäviin, joskin vanhuusvakuutus oli puolueohjelmassa jo 1903. (Kansaneläkelaki toteutui vasta vuonna 1937). Palvelijataryhdistysten kokouksessa 1902 vanhuskysymyksestä alusti Miina Sillanpää, jonka mukaan olisi perustettava yleinen ”vanhuuden vakuutuslaitos, jotta loppuikänsä raataneet saisivat vähän enemmän elämisen apua sitten, kun eivät enää voi ammattinsa kuuluvia töitä tehdä”.

Miina Sillanpää toimi sosialidemokraattisessa naisliitossa aktiivisesti vanhustyön hyväksi, mutta työn konkreettisimpana tuloksena oli alkujaan palvelijatarkodiksi perustetun kodin muuttuminen vähitellen taloustyöntekijöiden vanhainkodiksi. Se sijaitsi Helsingissä Tarkk´ampujankatu 1:ssä. ja laajimmillaan siellä oli 46 paikkaa. Taloustyöntekijäin yhdistyksen lakkauttamisen jälkeen vuonna 1965 vanhainkoti jatkoi toimintaansa tuolloin perustetun Miina Sillanpään Säätiön alaisuudessa.

Kiinnostavaa on, että työväenliikkeessä vanhusten asemaa korostettiin myös nimittämällä kunniavanhuksia, joista ensimmäisten joukossa vuonna 1936 oli Miina Sillanpää. Kunniavanhukset olivat ansioituneet yleensä sekä eduskunnassa että puoluetoiminnassa.

Nykyisin Miina Sillanpään Säätiö ja sen yhtiöt tunnetaan työikäisten kuntoutuksesta ja monipuolisesta vanhustyöstä, jota toteutetaan sekä Asumispalvelukeskus Wilhelmiinassa että monimuotoisena vanhusten hyvinvointiin liittyvänä kehittämistoimintana.

Nykyisin vanhustyötä kehittää Miina Sillanpään hengessä myös Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto Valli ry.